Etnofuturismi - taitoa modernin tuolla puolen

Ville Ropponen
 

Mitä on etnofuturismi? Se on taidesuuntaus ja filosofia. Se on tyrkkimisalusta kulttuurinmuutokseen. Se ammentaa alkuperäiskansoilta ja haastaa globalisaation keihästämän valtakulttuurin. Pienet kielet ja kulttuurit nostetaan määräävään asemaan. Perinteitä yhdistellään häikäilemättä nykyaikaiseen maailmankulttuuriin. Modernia ei täysin torjuta, vaan pyritään hyödyntämään muutoksessa ekologisesti kestävämpään elämäntapaan.

Jätetään käsitteelliset määrittelyt sikseen ja istahdetaan venäläiseen rautahepoon, junaan joka hirnahtaa Moskovan taakse ja Volgan yli kolin-kolin-kolin. On hehkuva kesä 2004, ja olen matkalla etnofuturistisille taidefestivaaleille. Ne järjestetään Pohjois-Udmurtian maaseudulla Alnatšin kylässä. Pian löydän itseni Kamajoen rannalta, keskeltä rytmikästä laulua, savua ja kieppuvia hahmoja. Festivaali on jatkuvassa liikkeessa, se kiertää ympäri kylää. Yksi tapahtuman pääjärjestäjistä, udmurttitaiteilija Kutširan Jura lähestyy hurja naamio kasvoillaan.

̶ Jur-Jar, Jur-Jar! Kutširan huutaa. 
 

Iskulause on vanha udmurttien sotahuuto ja taidefestivaalin nimi. 

̶ Etnofuturismi herättelee tiedostamaan oman kielen ja kulttuurin merkityksen, Kutširan selittää laskettuaan naamion kasvoiltaan. 

 

Nyt jo neljännesvuosisadan ikäinen etnofuturismi löysi kiihkeimmän kasvualustansa Volgan alueen suomalais-ugrilaisten nuorten taiteilijoiden keskuudessa 2000-luvulla. Udmurtiassa iso osa nykytaiteilijoista tunnustautuu yhä etnofuturisteiksi. Minua suuntaus on kiinnostanut moniulotteisuudessaan. Etnofuturismi on kansallista, mutta ei nationalistista – välttäen näin Euroopassa vuosituhannen jälkeen levinneen uuden kansallismielisyyden karikot. Etnofuturismi ei asetu vastatusten muualta muuttaneiden kanssa. Se pyrkii välttämään 1800- ja 1900-lukujen kansallisvaltioissa syntyneen kulttuurin hellimistä ainoana ”aitona kansankulttuurina”. Etnofuturismi etsii vaikutteensa lähiseudulta, mutta ponnistaa planeetan kääntöpiireille. Lokaalin eli paikallisen kulttuurin ja globaalin yhdistämisestä syntyy glokaalia kulttuuria.

Viron vimman villitsemät

Aloitetaan alusta, vuoden 1989 Tarton kohdunlämmöstä. Etnofuturismi syntyi virolaisena vastakulttuuriliikkeenä, kun Neuvostoliiton hajotessa eri kansallisuudet ja identiteetit puskivat esiin ”yhteisen Neuvostomaan” betonin alta. Termin ”etnofuturismi” keksi silloinen underground-runoilija Karl-Martin Sinijärv. Etnofuturismin ympärille ryhmittäytyi joukko tarttolaisia non-konformistikirjailijoita, kuten Kauksi Űlle, joka käytti tuolloin itsestään humoristista titteliä ”Setun kuningatar”. Ekologeihin yhteydessä ollut etnofuturistien piiri vaati kieltäytymään kulttuurisesta yhdenmukaistamisesta. Kirjailijoina etnofuturisteilla oli erityissuhde kieleen. He eivät hyväksyneet ajatusta jonkin kielen kuolemasta ja vastustivat kielellistä samankaltaistumista. Myös Viron omat vähemmistöt ja niiden puhumat kielet, setu ja vŏru nostettiin esille.

Uudelleen itsenäistyvässä Virossa käsitys omasta kansallisuudesta ja sen moninaisuudesta kehkeytyi pohjaksi laajemmalle maailmankatsomukselle. Uralilainen maailma alettiin ymmärtää omaksi sivilisaatiokseen, joka oli erilainen ja osin vastakkainen indoeurooppalaisten kielten puhujien maailmalle. 
 

Etnofuturistit halusivat löytää sen mikä oli ainutlaatuista ja merkittävää uralilaisissa kulttuureissa ja tuoda tämän osaksi nykyaikaa. Tässä he lähestyivät esimerkiksi Mahatma Gandhin ajatusta ”intialaisesta modernisaatiosta”, joka poikkeaisi eurooppalaisesta nykyaikaistumisen tavasta. Oman kulttuuriperimän puoleen kääntyminen voisi näin korvata vuosisadat, jolloin uralilaiset olivat eläneet vieraan vaikutuksen alla. 
 

”Suomalais-ugrilaisille ei loppujen lopuksi ole suurta eroa sulautetaanko meidät Venäjän vai Euroopan kansoihin. Molemmissa tapauksissa sulautuminen merkitsee kuolemaa”, todetaan etnofuturistien vuoden 1994 manifestissa.

Kauksi Űlle esitteli etnofuturismia Marinmaalla 1990-luvun alussa ja aate lähti suorastaan lentoon. Järjestettiin konferensseja Virossa ja Venäjällä. Etnofuturismi sai jalansijaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden taiteilijoiden keskuudessa. Neuvostoliiton romahtaminen oli innostanut myös Venäjällä vähemmistökansat kulttuuriseen nousuun. Suhteellisen vapaalla 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin vähemmistökulttuurien kehittäminen oli Venäjällä hyvin mahdollista. Monet taiteilijat olivat samalla kansallisten kulttuuriliikkeiden johtajia, kuten kirjailija-toimittaja Vladimir Kozlov eli Laid Šemjer Marinmaalla ja runoilija Pjotr Zaharov Udmurtiassa. Marinmaalla, Udmurtiassa, Mordvassa ja Komissa järjestettiin kaikkiaan useita kymmeniä etnofuturistia festivaaleja. Kirjallisuudesta etnofuturismi levisi kuvataiteisiin, musiikkiin, performanssiin, kyläsuunnitteluun ja jopa muotiin. Etnofuturisteilla oli usein myös yhteyksiä suomalais-ugrilaisten alueiden luontouskon harjoittajiin. Ikivanha luontousko nosti 1990-luvulla moniaalla päätään. Omaa kulttuuria sekin.

Etnofuturismin muotoutumiseen vaikutti postmodernistinen estetiikka, tekstien ja taidelajien välisyys sekä hierarkiattomuus. Internetistä ja uudesta teknologiasta oltiin siinä mielessä innostuneita, että ne saattoivat tarjota mahdollisuuksia muuten usein marginaaliin työnnetyille pienille kansoille ja kielille.

Udmurtialainen kirjallisuudentutkija ja runoilija Viktor Šibanov on verrannut etnofuturismia lintuun, jonka yksi siipi soutaa kansallisissa erityispiirteissä ja mytologiassa, toinen siipi tarkoittaa minuuden etsimistä jälkimodernissa maailmassa. Yksi siipi on perinteinen kylä, toinen siipi moderni suurkaupunki. Tälla tavoin etnofuturismi haastaa myös kulttuurin museoimisen, jota esiintyy sekä Venäjällä, että länsimaailmassa, kun jonkin tietyn aikakauden kulttuurikliseet, kuten 1800-luvun kansanrunous, käsitetään alkuperäisimmäksi kulttuuriksi, jolle mikä tahansa muutos merkitsee 
perikatoa.

Uralilaisen ajattelun erityispiirteet

Etnofuturismin kuumottavin vaihe meni ohi 2010-luvulle tultaessa. Myös Udmurtiassa jossa suuntaus on eniten vaikuttanut etnofuturismi alkoi muuntua udmurttikansalliseksi liikkeeksi. Udmurtian pääkaupungissa Iževskissä alkoi suorastaan udmurttikulttuurin trendi, jonka eräs ilmentymä on Buranovon Babuškojen euroviisuvoitto. Kriitikkojen mielestä etnofuturismi menetti ”yleisuralilaisen” luonteensa, kun udmurttikulttuuri korostui.

Kiinnostava ”yleisuralilainen” keksintö on kuitenkin udmurttirunoilijoiden ja tutkijoiden kehittämä keinotekoinen kieli, budinos. Tämä uralilainen esperanto on rakennettu udmurtin, suomen, viron, unkarin, marin, mansin ja mordvan kielten aineksista. Kielen kehittäjien mukaan kyse on kantauralilaisen kielen rekonstruktiosta. Runoilija Aleksei Arzamazovin ja Vordskem kyl -lehden varapäätoimittajan Pavel Bazhenovin kehittämän ”uralilaisen esperanton” voi nähdä myös performanssina ja taiteellisena kokeiluna. Budinos-kielen perusteet on julkaistu internetissä ja kirjamuodossa. Julkaisussa on budinosin sanaston käännös udmurtiksi, suomeksi ja unkariksi. Esimerkkilauseita löytyy venäjäksi ja englanniksi. Budinosin puhujiksi opettelevilla on tätä nykyä myös facebook-ryhmä ( https://www.facebook.com/groups/69189560349/).

Etnofuturismin piirissa on muutenkin pohdittu juuri kieltä ja todellisuutta. Erityisesti ”etnofuturismin isoisän” tittelin omaksunut virolainen Jaan Kaplinski ja unkarilainen György Kádár ovat kehitelleet etnofuturismin filosofiaa. Myös suomalaisen filosofi Tere Vadénin pohdinnot paikallisen ajattelun, kielen paikallisuuden ja suomalaisen filosofian mahdollisuudesta osuvat melko lähelle etnofuturismia. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on lisäksi ehdottanut, että etnofuturismi voisi ammentaa länsimaisen rationalismin valtavirtaa haastavilta klassikoilta, kuten Edward Saidin Orientalismista, Robert Youngin ”valkoisen mytologian” kritiikistä, Jacques Derridan Grammatologiasta, Emmanuel Levinasin etiikasta tai Lars Leevi Laestadiuksen elämänfilosofiasta.

Kysymys on pähkinänkuoressa siitä että jos uralilaisilla kansoilla on oma kielensä ja kulttuurinsa, heillä voi olla myös omanlaistaan filosofiaa. Lähdetään siis siitä, että kieli edeltää, muokkaa ja ohjaa ajattelua – enemmän tai vähemmän. Kirjastot ovat väärällään indoeurooppalaista, saksalaista, ranskalaista ja anglosaksista filosofiaa sekä itäaasialaista ja Lähi-idän ajattelua. Euroopassa on kirjoitettu filosofiaa myös ei-indoeurooppalaisilla kielillä, mutta silloinkin filosofit ovat soveltaneet eurooppalaisia malleja. Olisi tarpeen täyttää edes yksi hyllymetri uralilaisella filosofialla.

Millä tavoin uralilaisten kielten pohjalta sitten nousee erilainen maailman- ja ihmiskuva? Selkeimmän vastauksen antaa meillä oudon huonosti tunnettu virolainen filosofi Uku Masing ja erityisesti yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan Taivaanpeuran kansojen ajattelusta eli puhetta pohjoisesta asennoitumista (1974).

Masingin mukaan kaikissa uralilaisissa kielissä on heikko subjekti-käsite ja kieliopilliset sukupuolet puuttuvat. Uralilaisten kielten todellisuuskuva rakentuu rinnasteisesti toisin kuin vastakohtaisuudelle perustuvissa indoeurooppalaisissa kielissä. Toisin sanoen indoeurooppalaiset kielet ovat tyypillisesti ”realistisia”, arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteille tavallisia. Uralilaiset kielet ovat ”nominalistisia”, konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia, tasa-arvoisia suhteita.

Uralilaisten kielten erityisyys ilmenee selvästi vaikkapa yläkäsitteissä, jotka muodostetaan sanaparien avulla. Esimerkkinä voi mainita mansin kielen ”vesilintua” merkitsevän sanan ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin ”todistajaa” merkitsevän sanan ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja ”kehoa” merkitsevän sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’; mordvan kielissä ersässä ja mokšassa ”maitotuotteet” on "ojt-vel'kst", sananmukaisesti ’voit-kermat’ ja ”jalkineet” on ”kart-prakstat”, sananmukaisesti ’virsut-kurpposet’. Uralilaisissa kielissä alkiot siis määrittävät joukon, eikä toisin päin, kuten indoeurooppalaisissa kielissä. Sanaparin muodostamia yläkäsitteitä löytyy myös suomesta, virosta ja unkarista, joskin vähemmän kuin itäisistä sukukielistä. Esimerkiksi suomen yläkäsitteenomainen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.

Länsieurooppalaisessa ajattelussa asiat on Aristoteleesta lähtien eroteltu selkeästi toisistaan. On vedetty rajaviiva A:n ja ei-A:n välille, eli selvitetty millä tavoin A eroaa kaikesta muusta. Uralilaisissa kielissä asioiden välillä ei ole näin selväpiirteistä rajaa. Myöskään tiedostetun ja tiedostamattoman välillä ei ole absoluuttista eroa. Tämä muistuttaa niin sanotun sumean logiikan tapaa vetää rajattujen vastakohtien välille harmaa alue. Uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.

Masing osoittaa, että kalevalainen runomitta on yleisuralilainen: se esiintyy kaikkien uralilaisten kansojen kansanrunoudessa. Runomitassa esiintyvä toisto ei ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan.

Indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten eroavaisuus tiivistyy seuraavasti: Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen. Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.

Uralilaisten kielten pohjalta rakentuu näin synteettinen maailmankuva, jossa asioita ei eroteta jyrkästi toisistaan vastakohtien avulla. Hierarkiat purkautuvat. Tämä näkyy myös ihmiskuvassa.

Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten. Uralilaiset kielet ja niiden mukaisesti rakennettava filosofia eivät eristä yksilöä subjektiviteettiin, vaan mieltävät ihmisen merkityksellisenä vain yhteydessä toisiinsa. Ero tuntuu myös taiteilijakäsityksessä. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja monologiseen minä-käsitykseensä käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa ja tavallaan kollektiiviseen luomiseen.

Uralilaisissa kielissä on lisäksi runsaasti äännemaalailua eli onomatopoetiikkaa, päinvastoin kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Onomatopoeettisia eivät ole vain ääniä kuvaavat erikoissanat kuten sihinä, rapina tai ulina, vaan myös monet muut, jotka jäljittelevät ikonisesti sanan merkitystä. Tämä tekee uralilaisista kielistä hyvin konkreettisia. Aika- ja paikkasidonnaisuus korostuu kielissä, ja ne mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.

Uralilaisten kielten vaikutusta löytyy myös indoeurooppalaisesta venäjän kielestä. Vaikutus pohjaa ehkä siihen, että osa pohjoisen ja keskisen Venäjän asukkaista on slaaveihin assimiloituneita uralilaisia. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam on huomannut venäjän kielen nominalismin. Esseessään ”Sanan luonnosta” (1921–1922) Mandelštam puhuu venäjän konkreettisuudesta, onomatopoeettisuudesta ja siitä, miten kielessä yläkäsitteet rakentuvat käsin kosketeltavista lähtökohdista; sanat ja niiden viitauskohteet rinnastuvat jatkuvasti, koska yläkäsitteitä ja hierarkioita on vähän.

Kielellisen vertailun lisäksi Masing asettaa indoeurooppalaisen ja uralilaisen ajattelun vastakkain osoittamalla ironisesti, että indoeurooppalaisten satujen kaavana on Tuhkimuksen, halvan sankarin, sosiaalinen kiipiminen ylempään kastiin. Näissä saduissa eläimet toimivat palvelijan roolissa, ja koko maailmankaikkeus palvelee sankarin ”tahtoa valtaan”. Jopa eksistentialistisen filosofian tunnus ”maailmaan heitetty” edustaa Masingille samaa ajatuspolkua: yksinäinen miessankari tekee itse itsensä. Indoeurooppalaisen keskuksen normatiivisen ajattelun ja kastisysteemin vastapainoksi Masing asettaa pohjoisten kansojen satujen maailman, jota luonnehtii suku- ja heimojärjestelmä, siinä eläimet eivät ole orjia, vaan ikuisesti palaavia johdattajia ja samaistumiskohteita. Satujen sankarit eivät pyri henkilökohtaiseen sosiaaliseen nousuun, vaan löytämään koko yhteisölle eväitä selvitä elämän vastuksista. Indoeurooppalaiselle kulttuurille on olemassa yksi absoluuttinen todellisuus, jonka hallinnasta kaikessa on viime kädessä kysymys. Uralilaisessa maailmassa todellisuuksia on monta, ja niiden välillä uralilainen noita singahtelee etsiessään tietoa.

Modernin tuolle puolen

Etnofuturismi merkitsee siis taidesuuntauksen lisäksi pyrkimystä ylittää ajattelun rajoja. Meidän ei ole mikään pakko taipua vain ”länsimaisen” eli toisin sanoen yleiseurooppalaisen teknokulttuurin valtavirran oletuksiin maailmasta, vaan voimme pyrkiä muodostamaan oman näkemyksemme. Kenties vasta näkemyksen kiteytymisen jälkeen elämäntapa voi muuttua pysyvästi .

Vaikuttaa siltä, että etnofuturismilla on kasvun mahdollisuuksia nyky-Suomessa. Viime vuosina on löytynyt uusia suuntauksesta kiinnostuneita filosofeja ja kirjailijoita. Esimerkiksi toukokuussa 2012 filosofi Tere Vadén ja kirjailija Antti Salminen järjestivät etnofuturistisen seminaarin Tampereen yliopistossa. 
 

Salminen tarkastelee etnofuturismia taideliikkeenä. Hänen mukaansa se kuitenkin poikkeaa radikaalisti eurooppalaisesta avantgardesta, sillä yksikään eurooppalainen avantgarde-liike ei ole kyseenalaistanut modernistisuutensa lähtökohtia. Elämän ja taiteen yhdistäminen, johon avantgarde on pyrkinyt, ei ole koskaan onnistunut. Tämä epäonnistuminen johtuu epäilemättä itse moderniteetin rakenteesta. Ei-modernilla etnofuturismilla on kuitenkin mahdollisuus tavoittaa avantgarden päämäärä, sillä perinnekulttuureille elämän ja taiteen yhdistäminen on ollut itsestäänselvyys.

Ei-moderni ei ole paluuta menneisyyteen, Salminen tähdentää, vaan se tulee sekä ennen, että jälkeen modernin. Ei-modernissa kokeellisessa taiteessa korostuu välineellisyyden sijaan taito, sillä taito on sekä käytännön, että taiteen lähtökohta.

Etnofuturismi voi kyseenalaistaa eurooppalaisen valtavirtafilosofian perusoletuksia, kuten edistysuskoa, auktoriteettihakuisuutta, universalismin palvontaa ja itseisarvoista uutuudenhimoa. Etnofuturismi ei pyri muuttumaan tasapäistäväksi yleisopiksi koko maailmalle, kuten monet länsimaiset aatteet, vaan se haluaa sitoutua tiettyyn kieleen tai alueeseen sekä luoda yhteyden myös epäinhimilliseen, esimerkiksi maahan, eläimiin tai jumaliin.

Etnofuturismi vastustaa kulttuuri-imperialismia ja suurten kielten eli ”tappaja-kielten” ylivaltaa. Suuntauksella on tiettyä sukulaisuutta Kiinan tai Intian luontosuhteesta ammentavien oppien kanssa. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on verrannut etnofuturismia myös Meksikon zapatisti-intiaanikapinallisten ideoihin.

Tere Vadén näkee etnofuturismin modernismikritiikissä mahdollisuuden jopa kulttuurinmuutokseen. Vadén puhuu ”alkuperäiskansaistumisesta”, ideasta, jota hän on kehitellyt teoksissaan Karhun nimi (2006) ja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (2010). Kyse on siitä, että nykyaikaistunut ihminen oppii uudelleen elämään luonnonmukaisesti ja kestävästi.

Vadén muistuttaa, että modernilla eurooppalaisella kulttuurilla ei ole esittää yhtään esimerkkiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elintavasta. Perinnekulttuureilla taas on esittää useita esimerkkejä satoja ja tuhansia vuosia vanhasta monin tavoin kestävästä elintavasta.

Suomessa ollaan tänä kesänä järjestämässä kansainvälistä etnofuturistista taideleiria. Multialla elokuussa pidettävä leiri kokoaa yhteen useiden eri alojen taiteilijoita Suomesta, Udmurtiasta, Komista, Marinmaalta ja Baškortostanista. Leirille saapuu myös alussa mainittu udmurttitaiteilija Kutširan Jura, jonka tapaamisesta alkoi oma sukellukseni etnofuturismiin. Tulee olemaan kiinnostavaa havaita mitä hän ajattelee etnofuturismista nyt.

Ruohonjuuria vai maailmanvallankumous?

Entä mistä ekologiseen elämänmuotoon siirtyminen voisi konkreettisesti lähteä? Onko vaihtoehtoina ainoastaan ruohonjuuritason puuhastelu, kuten oman ruokansa kasvattaminen palstalla ja taidehankkeet, tai sitten maailmanvallankumous – tavoite joka kuulostaa ja tuntuu liian utopistiselta?

Etnofuturistisen tavoitteen tielle tuntuu kasautuvan kosolti esteitä. Teknokulttuurin ja konsumerismin juovuttamat massat tukevat taloudellisia- ja poliittisia eliittejä, jotka tuskin vapaaehtoisesti siirtyvät toisenlaiseen elämäntapaan tai pyrkivät kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.

Etnofuturismi on selvästi hämähäkki imperiumien taikinassa. Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen opetuksista ammentaminen saattaa myös vaikeutua. Viime vuosina Venäjällä on Krimin miehityksen jälkilöylyissä nostanut päätään isovenäläinen nationalismi. Suurvalta-ajattelun noustessa Venäjällä suhtautudutaan vähemmistöihin aiempaa epäilevämmin. 
 

 Udmurtiassa etnofuturisteja vastaan on hyökkäilty mediassa vuosikausia. Vuodesta 2010 alkaen venäläisessä valtakunnallisessa mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, 


Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiallisesta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan ennen muuta kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen kansallisten johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta. Tuolloin Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisi NKVD iski niin sanotun SOFIN:in (ven. Sojuz Osvabošdenie Finskih Narodnostej – 'suomalaisten kansojen vapautusliitto') jutun avulla suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöä vastaan.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi. 
 

Kevättalvella Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa. Tämän vuoden maaliskuussa Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan. On mahdollista, että tämän kaltaiset hyökkäykset ovat jo johtaneet siihen, että Venäjällä arastellaan ottaa vastaan suomalais-ugrilaista kulttuurityötä tukevien suomalaisten järjestöjen apua.

Mutta etnofuturismi on lintu. Se on nimenomaan muuttolintu. Myös muuttolintujen tulisi kuitenkin voida välillä palata parhaille pesintäsijoilleen, sillä maailman ympäri lentäminen rasittaa lihaksia.

Artikkeli on ilmestynyt Elonkehässä 2/2015.

Kirjoittaja on esseisti ja toimittaja. Hän on pohtinut muun muassa etnofuturismia esseeteoksessaan Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012).

Pusztay valittiin puheenjohtajaksi Salehardin XII kongressissa

Salehardissa XII kongressin teemana oli "Suomalais-ugrilaisten kansojen lastenkirjallisuus".
Vas.  puheenjohtaja Arvo Valton, Jamalin kirjailijoiden puheenjohtaja Yuri Kukevitch
ja jamalilainen kirjailija Zinaida Longortova.

Hantikirjailija Gennadii Kel'chin perheineen.

Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden uusi puheenjohtaja on unkarilainen János Pusztay, 65. Hän on Länsi-Unkarin yliopiston suomalais-ugrilaisen laitoksen johtaja ja fennougristiikan professori.

Pusztay seuraa puheenjohtajana oululaista professoria Kari Sallamaata. Kumpikaan professoreista ei ollut paikalla XII ugrikongressissa, jossa valinnat tehtiin Sallamaata edeltäneen puheenjohtajan, virolaisen kirjailijan Arvo Valtonin johdolla.

AFUL:n varapuheenjohtaja
Jelena Kozlova Komista.

Seuraava kansainvälinen suomalais-ugrilainen kirjallisuuskongressi järjestetään kolmen vuoden kuluttua Unkarissa. Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liiton AFULin hallituksessa XIII kongressin aiheiksi esitettiin sekä terminologisia kysymyksiä että draamaa, mutta lopullinen päätös jätettiin unkarilaisille järjestäjille.  

Jamalo-Nenetsian autonomisen piirikunnan pääkaupungissa Salehardissa XII kongressin teemana oli ”Suomalais-ugrilaisten kansojen lastenkirjallisuus”. M. A. Castrénin seuran tuella noin 100 osallistujan joukossa Suomea edusti nelihenkinen delegaatio, johon kuuluivat Äidinkielen opettajain liiton toiminnanjohtaja Anne Helttunen, kirjailija ja kääntäjä Jukka Mallinen sekä kirjailijat Sari Peltoniemi ja Jouni Tossavainen.

Suunnitelma tulevaisuuden Salehardiksi.

Mordvasta Uralin taakse ei päässyt yhtään ersää eikä moksaa. Marien puolesta Jäämeren lahden pohjukassa puhui yksi kirjailija, ja udmurtteja edusti kaksi. Myös Karjalan puolen uutiset olisivat jääneet kuulematta ilman vepsäläistä runoilijaa Nikolai Abramovia.

Kun tasavallan päämies Aleksandr Hudilainen ei myöntänyt tukea, Abramov junaili itsensä Ob-joen suulle Juminkeko-säätiön lahjoittamilla 10 000 ruplalla. Rahat riittivät majoituksen ja menomatkan lippuihin Pohjoiselle napapiirille, missä asti kongressi järjestettiin ensimmäisen kerran. Abramovin paluureissun rahoittajasta ei ollut varmuutta Suomen delegaation lentäessä itäisen Siperian pakkasten ja parikymmensenttisen lumen keskeltä Moskovan kautta Tolstoi-junaan.  

Salehardin keskustan uusia taloja.

Päämies Hudilaisen hutiloinneista kongressin hyväksymään julkilausumaan päätyi Abramovin huoli Carelia-lehden tilanteesta. Petroskoissa keväällä 85 vuotta täyttänyt kulttuurilehti on ollut Karjalassa suomenkielisen kulttuuriväen henkireikä, joka on ilmestynyt kerran kuukaudessa. Jatkossa Careliaa (Punakantele, sittemmin Punalippu) aiotaan julkaista vain kaksi numeroa vuodessa.

Mummoni Jelena Susoi

Uuden Jamal-hotellin majoitustilat
Ob-joen varrella.

Salehardilaisen nenetsimummoni Jelena Susoin tapasin Viron Lohusalossa ensimmäisessä ugrikirjailijoiden kongressissani vuonna 1996:

"Salehard on kaukana. Niin Venäjän sivussa, että minä en tiedä, missä se on. Kaukana Salehardissa asuu Jelena. Nyt hän on minun mummo. Tuntemattomassa Salehardissa asuva nenetsiopettaja on minun kolmas mummo, koska hän on aivan samannäköinen kuin Siiri-mumo. Ja toisekseeen, hän lauloi minulle kolmetoista laulua." (Kertomus "Syktyvkar" teoksessa Kylmä maraton (Like 2002), 112)

Sen jälkeen Jelenan tapasi kirjailija Anita Konkka, joka kirjoitti kirjeessään: "Kävin mm. Salehardissa ja tapasin sinun siperialaisen isoäitisi Jelenan... Hän ei muistanut minua, mutta sinut hän muisti... Hän oli muuten ainoa ihminen, joka otti meidän suomalaisryhmän ystävällisesti vastaan Siperiassa." (Kylmä maraton, 122)

Salehardissa kuulen ranskalaiselta tutkijalta ja AFULin hallituksen jäseneltä Eva Toulozelta, että Jelena on hyvin huonossa kunnossa sairaalassa. Jos mummoni ei tunnista enää muita ihmisiä, olisiko minun kuitenkin pitänyt käydä sairaalassa? En osannut kuin lähettää terveisiä viimeisessä puheenvuorossani kongressin jäähyväisillanvietossa.

Yritystäni voi pitää yhtä epäonnistuneena kuin varsinaista pääpuheenvuoroani, jossa menin metsään englanniksi samalla tavalla kuin Pariisissa kaksi vuotta sitten otsikolla "Only the outsider knows how the forest speaks". Nimittäin tundralla, napapiirin yläpuolella, ei juuri metsää kasva, vaikka Ob-joen rantamilla olin erottavinani omanlaisiaan laihoja kuusia vaivaiskoivikkopuskissa.

Toisaalta kaikista kongressin aikana kuulemistani puheenvuoroista voi todeta saman kuin vielä enemmän erilaisissa kokouksissa istunut ugriveteraani Arvo Valton: "Puhumme niin paljon, koska vain yksi ajattelee." Esimerkiksi Oulussa kolme vuotta sitten valittu uusi puheenjohtaja Kari Sallamaa ajatteli ääneen, että AFULin organisaatio on heikko. Kun Valtonin mukaan kolmessa vuodessa tilanne ei parantunut, "jääköön se heikoksi ja avoimeksi".

AFULin uusimpaan avoimeen hallitukseen kuuluvat kaikki edelliset puheenjohtajat ja Virosta Valtonin lisäksi Kristina Ehin ja uutena jäsenenä Indrek Koff, joka oli mukana Salehardissa. Unkarista ovat mukana Pusztayn lisäksi Peter Domokos, Katalin Kiss ja sihteeriksi valittu uusi, Salehardissa mukana ollut folkloristi Virag Dyekiss.

Karjalaa edustaa vain Abramov, kun Armas Mishin on muuttanut Suomeen ja Aleksandr Volkovin tilanteesta ei ollut tietoa. Komin edustajia ovat AFULin varapuheenjohtaja Jelena Kozlova ja Nina Obrezkova, runoilija ja Komin kirjailijaliiton puheenjohtaja. Komi-Permin puolesta Salehardisa puhui Elena Konshina, mutta hallituksessa jatkaa Ljubovj Starceva.

Udmurtian edustus jäi Tallinnassa asuvan Nadi Mushin varaan, kun Viktor Shipanov ja Peter Saharov eivät päässeet paikalle. Marissa Svetlana Arhipova on väsynyt taistelemaan miehiä vastaan, joten Albertina Aptulliina jatkaa hallituksessa tilanteen ollessa yhtä epäselvä kuin Mordvassa, josta hallituksessa jatkaa moksha Valentina Mishanina ja ersä Nikolai Ishutkin. Hanteja edustaa Salehardissa mukana ollut Jeremei Aipin, manseja kongresissa palkittu venäjäksi kirjoittava runoilija Andrei Tarhanov, ranskalaisia Touloze ja Jamalin alueen on valittava joko yksi edustaja Zinaida Longortovan lisäksi tai sekä hantien, mansien että selkuppien kunkin oma edustaja. Saamelaisten suhteen hallituksen jäsentä Tossavaista pyydettiin kääntymään vuoden 2010 UgricSlamin voittajan Niillas Holmbergin puoleen (ja Niillas puolestaan pyytää kääntymään Norjan saamelainen runoilijan Sibgjørn Skåden puoleen).

Näiden jäsenvalintojen väliin ja kongressin lopuksi hyväksyttyyn julkilausumaan toi oman värinsä hallituksen kokouksessa mukana ollut paikallisen hallituksen ulkomaanosaston virkailija Sergey Uramaev (First Deputy Director, Department for International and External Economic Relations of the Yamal-Nenets Autonomous Okrug).

Salehard, "unelmien kaupunki"

Matias Aleksanteri Castrén teki tutkimusmatkan Siperiaan vuosina 1841–1844. Obdorskiin, nykyiseen Salehardiin, hän saapui 170 vuotta sitten. Castrén keräsi tietoa kolmisen kuukautta ja matkan tuloksena syntyivät mm. hantin, komin ja samojedikielten kieliopit, joita nykytutkijat käyttävät edelleen. Nykyisin alueen viralliset vähemmistökielet ovat hanti, nenetsi ja selkuppi.

Matkapäiväkirjassaan Castrén kuvasi Obdorskia ”unelmiensa maana”, jota hän vertasi Pariisiin, Lontooseen ja Berliiniin. Nyt samat kaupungit ympäristöineen nauttivat "unelmien maan" energiavaroista, kun esimerkiksi noin 90 prosenttia Venäjän tuottamasta kaasusta pumpataan Jamalin niemimaalta.

Tiedä sitten, tunnistaisiko Castrén uuden Salehardin, jonka keskustaa on rakennettu öljyrahoilla viimeisen vuoden aikana samalla tavalla kuin Hanty-Mansijskissa, siksi samaksi "unelmiensa maaksi" kuin 170 vuotta sitten? Tulevilta unelma-asiakkailta vaikuttavat mönkijöillä ja moottorikelkoilla tundraa pitkin pölistävät turistit, kun vasta vihityn urheiluhotelli Jamalin aamupalalla saa seurata kovaäänistä nyrkkeilyottelua viideltä isolta ruudulta. Uutuudestaan huolimatta urheiluhotellin wc-pönttöön ei saa laittaa vessapaperia.

Viiden vuoden aikana Salehardin keskusta, jota kauemmas en juuri ehtinyt kolmen päivän aikana, on rakennettu uusiksi, mutta noin 50 000 asukkaan kaupungista puuttuu teatteri. Neuvostoaikaan nähtiin myös nenetsiteatteria samalla tavalla kuin Petroskoissa on edelleen suomenkielisiä näytäntöjä.    

Jos tulevien unelma-asukkaiden ja -turistien tarpeisiin ei kuulu draama, niin myös vodkavirrat ovat hiljalleen kuivumassa. "Putinin öljyä" tarjotaan ensimmäisen kerran vasta toisen kongressipäivän iltana, muuten ruokaillaan mehun ja kuohuviinin voimin. 

Kun Jamalin niemimaalla en juonut kuin neljä vodkaryyppyä enkä yhtään olutta, näin kuiviin ugrikirjailijoiden tapaamisiin en ole aiemmin osallistunut. Uuteen ugrityyliin kuuluu sekin, että järjestäjille ei ojenneltu lahjoja edes viimeisessä iltajuhlassa. Järjestäjiltä saimme kyllä lahjaksi pääasiassa venäjänkielisiä kirjoja, jääkarhupehmolelun ja Jamalin-Nenetsin autonomisen alueen hallituksen vahvistaman todistuksen kongressiin osallistumisesta 27. - 30.11. 2013.

Kari Sallamaa erokirje AFUL:n puheenjohtajan paikalta

Vasta valittu AFUL:n puheenjohtaja Kari Sallamaa (vas.) ja edellinen puheenjohtaja,
virolainen Arvo Valton Oulun kongressissa vuonna 2010.

"Varapuheenjohtaja Jelena Kozlova
AFUL

Komin kirjailijaliitto

Arvoisa Jelena Kozlova,

Eroan AFUL:n puheenjohtajuudesta, johon minut valittiin XI kongressissa Oulussa  vuonna 2010. Syynä ovat ikäni ja terveydentilani. Lisäksi en ole monista syistä voinut toteuttaa liiton tavoitteita tahtomallani tavalla.

Oulussa, 20.10.2013
Kari Sallamaa

filosofian tohtori
AFUL:n puheenjohtaja"


Заместителю председателя

Ассоциация финно-угорских литератур АФУЛ

Члену Союза писателей Республики Коми


Елене Козловой

Уважаемая Елена Козлова,


Сообщаю Вам, что я покидаю пост президента АФУЛ, куда был

избран на XI Международном конгрессе финно-угорских литератур

в 2010 году в городе Оулу. Причинами решения являются мой

возраст и состояние здоровья. Кроме того, по разным причинам я

не мог воплощать в жизнь цели и задачи ассоциации так, как мне

хотелось бы.


г. Оулу, 20.10.2013 г.

Кари Салламаа

Доктор философии

Президент АФУЛ

Sallamaa etnofurismista

Professori Kari Sallamaan alustus etnofuturismista löytyy täältä.